perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kehon temppeli



Juhlava sali on katettu kauttaaltaan kirkkailla valoilla, jotta näkisit itsesi sellaisena kuin olet. Kolme seinää ovat rauhallisen vaaleat ja yksi seinä on peitetty peilillä, jottei mikään jäisi piiloon. Tumma puinen lattia luo kotoisan tunnelman.
Ahkerimmat ja hurskaimmat löytävät tiensä salin etuosaan. Illan isänä on Markus. Kaikki rakastavat Markusta, hän näyttää meille tien. Hän muistaa jokaisen nimeltä, ja häntä on ssopivaa puhutella etunimellä. Puhdas valkoinen paita sopii kiiltävään valkaistuun hymyyn. Markus kohottaa kätensä ilmaan ja toivottaa kaikki, joka ikisen, tervetulleeksi.
Seremonia alkaa kevyen alkuverryttelyn sävelin. Se kestää viitisen minuuttia Markon normaalia rutiinia pidempään, mikä enteilee kurinpalautusta haureiden varjostamalta viikonlopulta. Markuksen syvä rintaääni käskee opetuslapset kyykkyyn ja hänen sanaansa totellaan.
Hiljalleen Markus nostattaa kansan palaviin silmiin hurmoksen, yksi kyykky kerrallaan. Peiliin heijastuu kuva itsestä, uhrautuva ja anteeksi pyytävä, mutta kauniinpi. Kuva paremmasta itsestä tulee lihaksi hiljalleen, edes hetkeksi.
Markus huutaa täyttä kurkkua, mutta tekee sen lempeästi. Hän huutaa totuutta, hän puhkuu toivoa ja kannustusta, sanoja, joita kansa haluaa kuulla. Hän tekee kaiken itse, mitä hän sinulta vaati. Vielä kaksi sarjaa ja pelastus on koittava kaikille. Kaikki kirkastuu ja elämä tuntuu omalta.
Vuolaana virtaava hiki suo armahduksen lauantaisesta täysmaidosta ja siitä patukasta, jossa ei ollut proteiinia. Hetken kaikki ovat yhtä, samanarvoisia.
Synninpäästö on ohi viimeisen punnerruksen myötä. Kaikki ovat toimittaneet osansa. Rautainen veren maku suussa on vuodatettu sinun vuoksesi. Markus ylistää, antaa jokaiselle ansaitsemansa huomion ja kiitoksen. On aika astua ulos uutena ihmisenä ja jakaa tätä ilosanomaa ihan vittu jokaiselle.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kirje sinulle

Tartuit tähän kirjeeseen. Ethän päästä irti. Laitathan kirjeen takaisin paikalleen, mikäli et päätä ottaa sitä mukaan.
Katselen sinua nyt, kun luet tätä. Ainoa ystäväni on auttanut tämän kirjoittamisessa. Olen varjo, edesmennyt, sivustakatsoja. Kun sanon, että seuraan sinua ja astun kanssasi kotiisi samalla ovenavauksella, älä pelkää. Et näe ketään, mutta olen vierelläsi.

Pyyntöni on yksinkertainen. Mikäli otat kirjeeni mukaan, lupaudut katsomaan lempielokuvasi kanssani. Jos et keksi suosikkia, jokin sinulle tärkeä elokuva sopii myös. Istun vierelläsi katsellen elokuvaa ja sinua. Miksi valitsit tämän elokuvan? Mieti mitä se kertoo sinusta ja elämästä? Haluan tutustua sinuun, saada sinut ajattelemaan, kurottaa todellisuuteen.

Kirjoitathan itsestäsi lyhyen tekstin, jotta voin tutustua sinuun. Kuka olit, kuka olet ja kuka sinusta tulee? Mikä on elämäsi paras päivä, päätös ja sattuma? Mikä on elämäsi tarkoitus? Säilytäthän tekstin. Jos herätät mielenkiintoni, saatan viipyä pidempäänkin.

Tiedäthän sen turhauttavan tunteen, kun elokuvan henkilö tekee typerän päätöksen, etkä voi sille mitään. Sellaista on vaikea katsella.

Kiittäen, Kari Aho

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Lähikuvassa Juhani Korhonen

Lyhytdokumenttiielokuvascripti, jonka vois tehä läpäl.

 



Kuva: Lähikuva paperista, johon Juhani Korhonen piirtää äärimmäisen rumaa tribalia. Taustalla soi rauhallista pianomusiikkia.

Juhani Korhonen (voiceover): "Mä oon Juhani Korhonen ja mä opiskelen nyt toista vuotta Hervannassa työttömäks. Mä pelailen ja piirtelen ja... 'm tiiä. Oon tämmönen perusäijä. Pari kaveria on, mutta lähinnä tulee pelattua niiden kanssa."

Kuva: Juhani pelaa tietokoneella räiskintäpeliä.

Juhani Korhonen (voiceover): "No oikeestaan miks mä halusin hakee työttömäks, ni, no se on kasvava ala ja on se sillee kiinnostavaa. Sinne on ny päässy joka vuosi vähä alemmilla pisteillä ni aateltii opon kanssa, että olis mahkut päästä. Äiti ei iha uskonu et musta olis siihe. Seiskan keskiarvolla kuitenki pääsi."

Kuva: Juhani istuu sohvalla.

Juhani Korhonen: "Koulussa on ollu iha kivaa, 'm tiiä, tiesi kyl mitä olettaa, ku tuttuja on ollu. Meil on paljon etätyöskentelyy, esimerkiks kuukausi sitte oli semmone kisa et kuka syö halvimmalla viikon. Piti sniiduilla ihan kunnolla. Ens vuonna se on kaks kuukautta. Sitte on esitelmien tekoo ja vierailukäyntejä, tosi monipuolisesti kaikkee. Ihan mielenkiintosta, jaksaa kuunnella koulussa. Maanantaina me käytiin vierailemassa Mustassa Lampaassa, saatiin sieltä ilmasta ruokaa kotiin vietäväks."

Kuva: Juhani esittelee vihkoa kameralle.

Juhani Korhonen: "Tässä on mun opintovihko. Tääl on muistiinpanoja ja tehtäviä. Työpaikanhakuselvitystä, cv:itä. Tää oli ihan kiva tehtävä, tehtiin näit ajatuskarttoi ittestämme ja luokkalaisista, et miks meitä ei pitäs ottaa töihi. Tässä on työttömyyspäivärahan harjotushakemuksia, tässä tilastotietoo työnhakijoista. Kyllä me saadaan monipuolista opetusta, ei voi valittaa."

Kuva: Juhani kävelee järven rannalla, poimii kiven ja heittää sen järveen.

Juhani Korhonen (voiceover): "Kyl mää oon iha tykänny. Koulu on sopivan lähellä ja vuokran saa maksettua. Mikäs tässä ollessa. Kauheesti en oo koulukavereihin tutustunu, et viihdyn kyl omissa oloissani. Tykkään puuhastella kaikkee itsekseni, et ihan silläki tää on niinku mun ala vissiin."

Kuva: Juhani istuu sohvalla.

Juhani Korhonen: "Ai tulevaisuuden suunnitelmia? No äiti meinais et mun pitäs hakee ammattikorkeelle pitkäaikaistyötönlinjalle. Sie ois kyl toisaalta syrjäytymisen kursseja saatavilla, et ne ehkä kiinnostaa, 'm tiiä. Seki on kasvava ala ja se menee tosi niinku mielensisäiseks, et se vois olla iha jännä. Et mä varmaan haen sinne ja jos en pääse ni työttömille ainaki riittää hommia. Saa nähdä mihin tässä päätyy. Onhan tässä vie yli vuosi aikaa miettiä. Antaa elämän kuljettaa vai miten sitä sanotaan."

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Varjot saapuivat taas




Unihalvaus on eräänlainen kohtaus, jossa uhri herää REM-unen aikana ruumis halvaantuneena. Uhri on kykenemätön liikkumaan noin minuutin ajan, mutta täysin tietoinen ympäristöstään. Kohtaus laukaisee usein muun muassa voimakkaita pelkotiloja, uhkaavia hallusinaatioita, ääniharhoja ja painetta rintakehällä. Vaihtelevien arvioiden mukaan noin puolet ihmistä kokee unihalvauksen elämänsä aikana. Se on yleisempää narkolepsiaa ja skitsofreniaa sairastavilla. Noin kahdeksankymmentä prosenttia unihalvauksista tapahtuu selällään nukkuessa. Kohtauksen voi tietoisesti pyrkiä lopettamaan esimerkiksi keskittymällä ruumiinosan liikuttamiseen tai erittelemällä kohtausta mielessään. Helvetti tuo hahmo ei ole olemassa.

Yksikään näistä ajatuksista ei päästänyt Leoa varjojen otteesta. Avoin ovi hänen edessään peittyi suureen pikimustaan ihmishahmoon, joka väreillen kasvoi hiljalleen. Se tuli kohti. Saranoista pursuava terävä humina työntyi tylppänä veitsenä korvista sisään, yhä syvemmälle. Ikkunan verhoista rakoileva valo hukkui hiljalleen, peittyi pimeyteen. Leon kaula oli katkaistu. Raskas ruumis makasi toimettomana hänen allaan. Saatoit tuntea vain kuolan valuvan huuliltasi. Miksi vitussa unohdin tennispallon? Hahmo eteni hitaasti. Se tunkeutui huoneeseen kysymättä lupaa. Teki mieli huutaa, riuhtoa, juosta, lyödä, laukata, paeta. Ruumis ei totellut. Lähestyvä olento vääristi kaiken huoneessa. Pimeys kiemurteli pitkin seiniä. Yhdessä sekunnissa kului useampi. Pistävä humina kaikui kaikkialta. Mikään ei tapahtunut oikeasti. Kaikki tapahtui Leon ympärillä.

Se loppui. Raskas silmänräpäytys vei varjot mukanaan, pyyhkien puhtaaksi. Huoneeseen jäi ahdistus, josta ei voinut rimpuilla irti. Olisi helpompi olla, jos ei vielä voisi liikkua. Leo kääntää hitaasti päänsä sängyn toiselle puolelle. Kaukana sängyn toisessa päässä Taia nukkuu kevyesti hengitäen. On parempi olla herättämättä. Leo nousee istumaan. Lattia tuntuu kantavan. Huoneen nurkasta hän poimii harmaan kuluneen t-paidan, jonka selkäpuolelle on ommeltu tennispallo. Tuttu pehmeä kangas hyväilee sormia luvaten, että loppuyön saat nukkua rauhassa. Nyt et enää nuku selälläsi.

On kylmä. Leo sitoo itsensä tiukasti peiton sisään ja kääntyy Taiaan päi.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Liisan päiväkirja

Rakas päiväkirja, tänään oli aikalailla normaali lauantaipäivä. Katoin Doctor Whota, söin kolmileipiä ja katoin ensimmäisen jakson Attack on Titania. Se vaikutti lupaavalta, se lähti nopeasti käyntiin. Äiti tuli noin tunti sitten ylitöistä. Se astu väsyneenä ovelle ja kysy vaan hiljaa seinää tuijottaen: "Liisa, miksi sä vain makaat. Osaatko sä kertoa?" Mä en vastannut. Keskustelusta ei tule tunnetusti mitään. Äiti lähti tuppervarekutsuille. Mä päätin jättää lipaston päälle tällasen viestin:

"Mä ostin vaatteeni Carlingsista, koska muutkin. Mä uskoin, että maahanmuuttajia on jo tarpeeks, koska isä aina sano niin. Mä syön vaan pupuruokaa, koska satuin käymään protun. Jossain kohtaa tajusin, että me ollaan kaikki lukossa kaikukopassa. Mä ajauduin porukkaan, jossa ihmiset ajatteli samalla tavalla. Uskoin, että niin on hyvä ja että olin oikeessa, koska kaikki ajatteli samalla tavalla. Sitten havahduin, että miten oon päätynyt siihen tilanteeseen ja siihen vastenmieliseen seuraan, enkä löytänyt mitään omaa. Rupesin huutamaan sille kaikukopalle, kuten varmasti muistat. Mutta ne seinät ei kaatunut, siitä kopasta tuli vaan entistä tyhjempi ja ahtaampi. Hetken mä luulin olevani itsenäinen, olin jotain, mitä kukaan muu ei ollu. Mä luulin, että lävärit ja hälläväliäajatusmaailma olisi ratkasu, tekis musta jotain voittamatonta. Ei, mä oon yhtä säälittä kersa, kun kaikki muutkin. Ai niin äiti, unohdinko sanoa, että tyttäresi on punaposkinen läski, mangapeikko, joka ei voi puhua lempielokuvistaan, ilman, että joku huomaa pilkata mua kovaan ääneen. Mä vaan makaan, koska niin on ihan hyvä. Tohtori ei tule ehkä pelastamaan mua, mutta sen seurassa on hyvä olla. Laitan oven lukkoon, en ole vihanen, rakastan sua tosi paljon. Haluun vaan nukkua hyvin ja pitkään, kunnes on taas maanantai."

Tällanen vuodatus tällä kertaa. Oikeesti laitan oven lukkoon, koska äiti tulee kotiin kännissä ja se tulis vollottaen roikkuun mussa koko yöks. Ehkä se nyt kuuntelee. Voi olla, että aamupalapöydässä puhutaan uusista astioista. Nyt katson, pelastuuko ihmiskunta.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Essee: Pentti Linkola



Tulin lukeneeksi Pentti Linkolan kirjan "Johdatus 90-luvun ajatteluun". Se koostuu Linkolan erinäisistä kirjoituksista 80-luvulta. Niistä piirtyy selkeä kuva Linkolan maailmankatsomuksesta, joka on herättänyt huomiota ja paheksuntaa. Tämä maailmankatsomus, syväekologia, on tajuntaan päästettäessä erittäin päräyttävä ja ajatuksia herättävä. Se on helppo sivuuttaa katkeran miehen katkerana mantrana ihmiskunnan itsekkyyttä ja luonnon tuhoamista vastaan.  Eihän ketään, joka ihailee Hitlerin tekoja ja manaa ihmiskuntaa sukupuuton partaalle tule kuunnella. Vai ulisiko vanhan miehen sanoja sittenkin kuunnella?


Mistä on siis kysymys? Linkola peräänkuuluttaa yksinkertaisesti kaiken elävän asettamista samalle viivalle. Ihminen yksilökeskeisyydessään ja ahneudessaan tuhlaa luonnonvaroja turhanpäiväisyyksiin kohtuuttomasti. Linkola tuntee nahoissaan kärsivän luonnon. Kyse ei ole vain luonnosta, vaan myös ihmisen katoamisesta sen tuhoutumisen mukana. Linkola ei toivo ihmisten katoavan, mutta tunnustaa faktan, että meitä on liikaa, emmekä osaa elää luonnon kanssa tasapainoisesti. Hän ei katso pahalla ihmisten joukkokuolemia, jos sillä saadaan luonnolle edes vähän tilaa hengähtää. Ihminen on vieraantunut luonnosta. Olemme jättäneet taaksemme heikompien yksilöiden karsimisen, taistellen vammoja ja tauteja vastaan, pitkittäen luonnollista kuolinaikaamme. Olemme levittäytyneet maapallon joka kolkkaan ja valjastaneet luonnon karjaksi ja pelloiksi.


Vaikuttavinta Linkolan ajattelussa on nimenomaan ihmiskeskeisyyden kyseenalaistaminen. Raamattu asettaa jo luomiskertomuksessa ihmisen eläinten yläpuolelle, mutta eläinten kärsimykseen se tuskin kannustaa. Mikäli maailman näkee materialistisena partikkelien pyörteenä, voi ihmisen ja eläimen tunteman kärsimyksen ainakin käsitteellisesti asettaa yhtä painaviksi. Vaikka eläimet eivät ole yhtä tietoisia itsestään kuin ihmiset, elintilan kaventuminen, valo- ja melusaasteet ja jätteet aiheuttavat konkreettista kipua ja kärsimystä. Tämän Linkola näkee tapahtuvan päivittäin, ihmisten aiheuttama kärsimys saa hänet tuntemaan vihaa. Linkola vertaa tuntemuksiaan esimerkillä, jossa joku joka rakastaa kirjoja, huomaa hiljalleen kaikkien kirjojen katoavan. Hänen rakastamansa asia riistetään häneltä. Näin Linkolalle käy jokaisen uuden sillan, tien ja tehtaan myötä. On kuitenkin kohtuutonta olettaa, että meidät kaikki saataisiin kokemaan huolta luonnosta ja näkemään ponnistuksia sen auttamiseksi. Se on yksinkertaisesti mahdotonta.


Tämän Linkolakin tiedostaa. Tähän hän tarjoaa lääkkeeksi vallankaappausta. Järjestelmällinen tuhlauksen lopettaminen on ainoa tapa, jolla ihmisen elo saataisiin tasapainoon luonnon kanssa. Linkolalle ihanteellinen yhteiskunta olisi mitä luultavimmin keräilykulttuuri. Yhteiskunta ilman kerskakulutusta, luonnonvarojen turhaa kulutusta, yhteisöllisyyden kehto. Meillä olisi kaikki tarvitsemamme, ruokaa, suojaa ja toisemme. Vaikka paluu keräilykulttuuriin vaikuttaa ihanteelliselta, sisältää se ihmisen kannalta luodinreiän, elämän epävarmuuden. Ihminen oli alttiina esimerkiksi taudeille ja ruuan puutteelle. Viljelyn kehittyminen mahdollisti entistä vakaamman ja turvallisemman elämän. Tästä syntyi myös kulttuuri, pysyvien jälkien jättäminen luontoon. Ihminen alkoi hiljalleen irtautua luonnonvalinnan kourista, eikä luonto päässyt rajoittamaan lukumääräämme entiseen tapaan. Vaikka Linkola olisi jo tuolloin viisaana vanhana miehenä varoittanut, että pian kulutamme luontoa liikaa, vaikka hänellä olisi koko ihmiskunta vasaransa alla ja kaikki edistys olisi kielletty planeettamme edun nimissä, uskon, että näinkin ihanteellinen kuvitelma kaatuisi alas korkealta.


Kenties kauniina ajatuksena voisi pitää tällaista yksinkertaista yhteisöä, joka kuluttaisi vain välttämättömän määrän luonnonvaroja. Tämä on myös Linkolan keskeinen teesi. Suuri osa kulutuksestamme on toissijaista, välttämätöntä kulutusta, joka ei tapahdu luonnon tai edes meidän ihmisten etuja mukaisesti. Kulutukseen perustuva kapitalismi onkin pitkälti Linkolan ajattelun vastakohta. Entä jos Linkola nousisi valtaan nyt, ja ottaisi ohjat omiin käsiinsä. Olisivatko ihmiset valmiita tinkimään mukavuudestaan, luopumaan kaikesta turhasta ja rajoittamaan lukumääräänsä? Misantropian historia - kirja, joka käsittelee myös lyhyesti Linkolaa, tutustutti minut yksinkertaiseen ja ilmeiseen ajatukseen. Filosofiat kautta historian toivovat ihmisestä jotain parempaa, asettavat tavoitteita, johon olemme yksilöinä ja yhteisöinä kykenemättömiä. Olemme yksinkertaisesti kykenemättömiä ymmärtämään maailmaamme, tekojamme, päätöksiämme ja tunteitamme tarpeeksi rationaalisesti, kurinalaisesti ja objektiivisesti, jotta kultainen sääntö, Aristotelein hyveet tai buddhalainen kärsimyksestä vapautuminen olisivat realistisia päämääriä koko ihmiskunnalle. Harva meistä on kiinnostunut luonnon tuhoutumisesta, saati valmiita uhraamaan voimavaroja sen auttamiselle. Asia vaikuttaisi olevan niinkin yksinkertainen.



Ei vaadi paljoa todetakseen, että kyseessä on enemmän tai vähemmän utopia, josta olemme askeleen kauempana joka päivä. Suurimpana ansiona pidän vision herättämiä ajatuksia. Vaikka Linkolalta puuttuu vallankumouksen aseet taistella ihmiskuntaa vastaan, hän on onnistuu jalkautumaan lukijoidensa mieliin. Linkolaa lukiessa astuu suurelle ja tuntemattomalle polulle. Vaikka se kuulostaisi typerältä tuomionpäivän pasuunojen soitolta, se patistaa ajattelemaan, tosin ei toimimaan.