Liisan päiväkirja

Rakas päiväkirja, tänään oli aikalailla normaali lauantaipäivä. Katoin Doctor Whota, söin kolmileipiä ja katoin ensimmäisen jakson Attack on Titania. Se vaikutti lupaavalta, se lähti nopeasti käyntiin. Äiti tuli noin tunti sitten ylitöistä. Se astu väsyneenä ovelle ja kysy vaan hiljaa seinää tuijottaen: "Liisa, miksi sä vain makaat. Osaatko sä kertoa?" Mä en vastannut. Keskustelusta ei tule tunnetusti mitään. Äiti lähti tuppervarekutsuille. Mä päätin jättää lipaston päälle tällasen viestin:

"Mä ostin vaatteeni Carlingsista, koska muutkin. Mä uskoin, että maahanmuuttajia on jo tarpeeks, koska isä aina sano niin. Mä syön vaan pupuruokaa, koska satuin käymään protun. Jossain kohtaa tajusin, että me ollaan kaikki lukossa kaikukopassa. Mä ajauduin porukkaan, jossa ihmiset ajatteli samalla tavalla. Uskoin, että niin on hyvä ja että olin oikeessa, koska kaikki ajatteli samalla tavalla. Sitten havahduin, että miten oon päätynyt siihen tilanteeseen ja siihen vastenmieliseen seuraan, enkä löytänyt mitään omaa. Rupesin huutamaan sille kaikukopalle, kuten varmasti muistat. Mutta ne seinät ei kaatunut, siitä kopasta tuli vaan entistä tyhjempi ja ahtaampi. Hetken mä luulin olevani itsenäinen, olin jotain, mitä kukaan muu ei ollu. Mä luulin, että lävärit ja hälläväliäajatusmaailma olisi ratkasu, tekis musta jotain voittamatonta. Ei, mä oon yhtä säälittä kersa, kun kaikki muutkin. Ai niin äiti, unohdinko sanoa, että tyttäresi on punaposkinen läski, mangapeikko, joka ei voi puhua lempielokuvistaan, ilman, että joku huomaa pilkata mua kovaan ääneen. Mä vaan makaan, koska niin on ihan hyvä. Tohtori ei tule ehkä pelastamaan mua, mutta sen seurassa on hyvä olla. Laitan oven lukkoon, en ole vihanen, rakastan sua tosi paljon. Haluun vaan nukkua hyvin ja pitkään, kunnes on taas maanantai."

Tällanen vuodatus tällä kertaa. Oikeesti laitan oven lukkoon, koska äiti tulee kotiin kännissä ja se tulis vollottaen roikkuun mussa koko yöks. Ehkä se nyt kuuntelee. Voi olla, että aamupalapöydässä puhutaan uusista astioista. Nyt katson, pelastuuko ihmiskunta.

Essee: Pentti Linkola

Tulin lukeneeksi Pentti Linkolan kirjan "Johdatus 90-luvun ajatteluun". Se koostuu Linkolan erinäisistä kirjoituksista 80-luvulta. Niistä piirtyy selkeä kuva Linkolan maailmankatsomuksesta, joka on herättänyt huomiota ja paheksuntaa. Tämä maailmankatsomus, syväekologia, on tajuntaan päästettäessä erittäin päräyttävä ja ajatuksia herättävä. Se on helppo sivuuttaa katkeran miehen katkerana mantrana ihmiskunnan itsekkyyttä ja luonnon tuhoamista vastaan.  Eihän ketään, joka ihailee Hitlerin tekoja ja manaa ihmiskuntaa sukupuuton partaalle tule kuunnella. Vai ulisiko vanhan miehen sanoja sittenkin kuunnella?


Mistä on siis kysymys? Linkola peräänkuuluttaa yksinkertaisesti kaiken elävän asettamista samalle viivalle. Ihminen yksilökeskeisyydessään ja ahneudessaan tuhlaa luonnonvaroja turhanpäiväisyyksiin kohtuuttomasti. Linkola tuntee nahoissaan kärsivän luonnon. Kyse ei ole vain luonnosta, vaan myös ihmisen katoamisesta sen tuhoutumisen mukana. Linkola ei toivo ihmisten katoavan, mutta tunnustaa faktan, että meitä on liikaa, emmekä osaa elää luonnon kanssa tasapainoisesti. Hän ei katso pahalla ihmisten joukkokuolemia, jos sillä saadaan luonnolle edes vähän tilaa hengähtää. Ihminen on vieraantunut luonnosta. Olemme jättäneet taaksemme heikompien yksilöiden karsimisen, taistellen vammoja ja tauteja vastaan, pitkittäen luonnollista kuolinaikaamme. Olemme levittäytyneet maapallon joka kolkkaan ja valjastaneet luonnon karjaksi ja pelloiksi.


Vaikuttavinta Linkolan ajattelussa on nimenomaan ihmiskeskeisyyden kyseenalaistaminen. Raamattu asettaa jo luomiskertomuksessa ihmisen eläinten yläpuolelle, mutta eläinten kärsimykseen se tuskin kannustaa. Mikäli maailman näkee materialistisena partikkelien pyörteenä, voi ihmisen ja eläimen tunteman kärsimyksen ainakin käsitteellisesti asettaa yhtä painaviksi. Vaikka eläimet eivät ole yhtä tietoisia itsestään kuin ihmiset, elintilan kaventuminen, valo- ja melusaasteet ja jätteet aiheuttavat konkreettista kipua ja kärsimystä. Tämän Linkola näkee tapahtuvan päivittäin, ihmisten aiheuttama kärsimys saa hänet tuntemaan vihaa. Linkola vertaa tuntemuksiaan esimerkillä, jossa joku joka rakastaa kirjoja, huomaa hiljalleen kaikkien kirjojen katoavan. Hänen rakastamansa asia riistetään häneltä. Näin Linkolalle käy jokaisen uuden sillan, tien ja tehtaan myötä. On kuitenkin kohtuutonta olettaa, että meidät kaikki saataisiin kokemaan huolta luonnosta ja näkemään ponnistuksia sen auttamiseksi. Se on yksinkertaisesti mahdotonta.


Tämän Linkolakin tiedostaa. Tähän hän tarjoaa lääkkeeksi vallankaappausta. Järjestelmällinen tuhlauksen lopettaminen on ainoa tapa, jolla ihmisen elo saataisiin tasapainoon luonnon kanssa. Linkolalle ihanteellinen yhteiskunta olisi mitä luultavimmin keräilykulttuuri. Yhteiskunta ilman kerskakulutusta, luonnonvarojen turhaa kulutusta, yhteisöllisyyden kehto. Meillä olisi kaikki tarvitsemamme, ruokaa, suojaa ja toisemme. Vaikka paluu keräilykulttuuriin vaikuttaa ihanteelliselta, sisältää se ihmisen kannalta luodinreiän, elämän epävarmuuden. Ihminen oli alttiina esimerkiksi taudeille ja ruuan puutteelle. Viljelyn kehittyminen mahdollisti entistä vakaamman ja turvallisemman elämän. Tästä syntyi myös kulttuuri, pysyvien jälkien jättäminen luontoon. Ihminen alkoi hiljalleen irtautua luonnonvalinnan kourista, eikä luonto päässyt rajoittamaan lukumääräämme entiseen tapaan. Vaikka Linkola olisi jo tuolloin viisaana vanhana miehenä varoittanut, että pian kulutamme luontoa liikaa, vaikka hänellä olisi koko ihmiskunta vasaransa alla ja kaikki edistys olisi kielletty planeettamme edun nimissä, uskon, että näinkin ihanteellinen kuvitelma kaatuisi alas korkealta.


Kenties kauniina ajatuksena voisi pitää tällaista yksinkertaista yhteisöä, joka kuluttaisi vain välttämättömän määrän luonnonvaroja. Tämä on myös Linkolan keskeinen teesi. Suuri osa kulutuksestamme on toissijaista, välttämätöntä kulutusta, joka ei tapahdu luonnon tai edes meidän ihmisten etuja mukaisesti. Kulutukseen perustuva kapitalismi onkin pitkälti Linkolan ajattelun vastakohta. Entä jos Linkola nousisi valtaan nyt, ja ottaisi ohjat omiin käsiinsä. Olisivatko ihmiset valmiita tinkimään mukavuudestaan, luopumaan kaikesta turhasta ja rajoittamaan lukumääräänsä? Misantropian historia - kirja, joka käsittelee myös lyhyesti Linkolaa, tutustutti minut yksinkertaiseen ja ilmeiseen ajatukseen. Filosofiat kautta historian toivovat ihmisestä jotain parempaa, asettavat tavoitteita, johon olemme yksilöinä ja yhteisöinä kykenemättömiä. Olemme yksinkertaisesti kykenemättömiä ymmärtämään maailmaamme, tekojamme, päätöksiämme ja tunteitamme tarpeeksi rationaalisesti, kurinalaisesti ja objektiivisesti, jotta kultainen sääntö, Aristotelein hyveet tai buddhalainen kärsimyksestä vapautuminen olisivat realistisia päämääriä koko ihmiskunnalle. Harva meistä on kiinnostunut luonnon tuhoutumisesta, saati valmiita uhraamaan voimavaroja sen auttamiselle. Asia vaikuttaisi olevan niinkin yksinkertainen.



Ei vaadi paljoa todetakseen, että kyseessä on enemmän tai vähemmän utopia, josta olemme askeleen kauempana joka päivä. Suurimpana ansiona pidän vision herättämiä ajatuksia. Vaikka Linkolalta puuttuu vallankumouksen aseet taistella ihmiskuntaa vastaan, hän on onnistuu jalkautumaan lukijoidensa mieliin. Linkolaa lukiessa astuu suurelle ja tuntemattomalle polulle. Vaikka se kuulostaisi typerältä tuomionpäivän pasuunojen soitolta, se patistaa ajattelemaan, tosin ei toimimaan.

Rappiotaidetta

Lisään näitä kenties lisää